Tasan 50 vuotta sitten Greenwich Villagen kaupunginosassa New Yorkissa joukko poliiseja asettui Stonewall Innin jykevien pariovien taakse.

Poliisiratsiat olivat yleisiä tuohon aikaan, sillä New Yorkissa tehtiin hartiavoimin töitä sen eteen, että moraalittomiksi koetut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt saataisiin peloteltua pois silmistä. Mutta tällä kertaa poliisi oli saanut tarpeekseen siitä, ettei se enää saanut osaansa Stonewall Innin laittomaan alkoholibisnekseen liittyvistä lahjusrahoista ja päätti sulkea paikan lopullisesti.

Stonewall Innin asiakkaat olivat osaltaan tottuneet ratsioihin. Tavallisesti joku lähetti etukäteen vihjeen tulevasta iskusta, mutta tällä kertaa vihje oli jäänyt antamatta. Toisen kertomuksen mukaan vihje tuli, mutta sitä luultiin virheelliseksi – poliisi ei tavallisesti yrittänyt tunkeutua sisään näin poikkeukselliseen kellonaikaan, hieman yhden jälkeen yöllä.

”Täällä on poliisi, otamme paikan haltuumme!” Baarihenkilökunta räpsäytti valot päälle salamannopeasti, ja estelyistä huolimatta poliisit vyöryivät sisään. Monet baarin asiakkaista tiesivät jo vanhasta tottumuksesta, että valo merkitsi suojan katoamista: nyt on aika piiloutua roolin taakse. Uudet asiakkaat seurasivat tapahtumia hämmentyneinä. Poliisit eivät piilotelleet sitä, mitä mieltä olivat Stonewall Innin asiakkaista, eivätkä välttäneet voimaotteita.

Monista kapinoitsijoista tuntui siltä, että Stonewall Innin menetys merkitsisi ainoan turvasataman katoamista.

Kun kävi selväksi, että poliisi oli sulkemassa Stonewall Inniä lopullisesti, ihmiset kävivät vastarintaan. Monista kapinoitsijoista tuntui siltä, että Stonewall Innin menetys merkitsisi ainoan turvasataman katoamista. Ihmiset eivät enää jaksaneet hävetä, ja tämä oli poliisille liikaa. Se yritti vastarinnasta raivostuneena hallita yhä vihaisempaa väkijoukkoa väkivalloin, mutta kierre oli valmis. Mellakat kestivät usean yön ajan, ja arvet noiden öiden tapahtumista jäivät Greenwich Villagen kaduille.

Tasan vuotta myöhemmin 28. kesäkuuta 1970 järjestettiin New Yorkissa kaikkien aikojen ensimmäinen pride-kulkue.

Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin kulkueita alettiin kutsua niiden nykynimellä. Sen sijaan niistä käytettiin erilaisia vapauteen viittaavia nimityksiä, kuten homojen vapautusrintama ja Suomessakin tuttu vapautuspäivät. 80-luvun puolivälin tienoilla vapauden viestin rinnalle nousi ylpeys siitä, että on hyvä juuri sellaisena kuin on.

Ensimmäiset pride-kulkueet eivät kuitenkaan ollut läheskään yhtä inklusiivisia kuin nykyään. Vaikka nykyään tiedetäänkin yleisesti, että Stonewallin kapinan avainroolleissa toimivat erityisesti mustat transnaiset, heidät suljettiin systemaattisesti pride-kulkueiden ulkopuolelle vuosien ajan ja heidän osuuttaan vähäteltiin. Voimakkaat stereotypiat ja kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä työnsivät liian poikkeaviksi koetut tavat olla olemassa loitolle.

Mikään ei muutu, jos jälleen kerran jätämme huomiotta jonkin ryhmän tarpeet vain sen takia, ettemme henkilökohtaisesti tunnista heidän ongelmiaan tai koe niitä omaksemme.

Meidän on vielä tänä päivänä huolehdittava siitä, ettei vastaavaa tule enää tapahtumaan. Nykyaikana se tarkoittaa muun muassa sitä, että pride-tapahtumissa huolehditaan esteettömyydestä, turvallisesta kielenkäytöstä ja siitä, että varallisuus ei ole este osallistumiselle.

Se ei ole helppoa eikä se aina onnistu, vaikka kuinka haluaisi – varsinkaan pienillä resursseilla ja pienillä paikkakunnilla, mutta meidän on yritettävä parhaamme. Mikään ei muutu, jos jälleen kerran jätämme huomiotta jonkin ryhmän tarpeet vain sen takia, ettemme henkilökohtaisesti tunnista heidän ongelmiaan tai koe niitä omaksemme.

Stonewallin kapina ei ollut alkupiste seksuaali- ja sukupuolivähemmistön pyrkimyksille saada itsensä tunnistettua täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Mutta se oli tärkeä kiinnekohta vuosien sorrolle ja piilottelulle; se oli henkäys ilmaa jo valmiiksi kytevään taulaan.

Me pienet pridet ympäri maailman olemme osa tätä jatkumoa. Vaikka kaikkia tapahtumia tai kulkueita ei tullakaan muistamaan vuosikymmenien päästä, ovat ne silti nykyhetkessä tärkeitä meille kaikille, jotka koemme tarvitsevamme tällaista tapahtumaa. Vanhat pridet painuvat mailleen ja uudet nousevat, mutta jatkumo elää.

Maalatkaa lauantaina kasvoillenne sateenkaarivärit, kietoutukaa translipun syleilyyn ja puristakaa kaulassanne roikkuvaa bi-lippua lämmöllä. Rakastakaa toisianne, iloitkaa inhimillisyyden voimaantumisesta, tarttukaa kyltteihin ja vaatikaa kovaan ääneen, että ihmiselämiä rikkovat hirveydet pyyhitään. Me olemme arvokkaita, ja kuten 50 vuotta sitten, kapinan henki elää yhä meissä.

Antoisaa pride-viikkoa teille kaikille!

Heli Koponen
Kouvola Pride

Kuva: Jennifer Bonauer