Olen asunut koko ikäni jossain päin nykyistä Kouvolaa. Lapsuuteni elin pääosin 90-luvulla eräässä piskuisessa kylässä lähellä Elimäkeä. Elin hyvin tavanomaista maalaislapsuutta, jossa juostiin pelloilla, rakennettiin metsiin jo kauan sitten pudonneita puumajoja ja leikittiin kirkkistä. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä ei puhuttu juuri lainkaan, heitä ei ollut muka olemassakaan.

Tiesin kuitenkin jo pienestä pitäen, että minäkuvani ei vastannut sitä, miten muut minut näkivät. Lapsena minulla ei ollut sanoja ilmaista itseäni, tiesin vain että sukupuolikokemukseni oli jotenkin perustavanlaisesti erilainen muihin ympäröiviin ihmisiin verrattuna. Opin kuitenkin nopeasti, että sen tunteen pukeminen sanoiksi ei ole hyväksyttävää, joten hautasin sen sydämeni syvimpään sopukkaan vuosikausiksi.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä ei puhuttu juuri lainkaan, heitä ei ollut muka olemassakaan.

Olin siinä mielessä onnekas, että kukaan ei varsinaisesti koskaan estänyt minua toteuttamasta itseäni. Kun noin 10-vuotiaana kiipesin äitini kainaloon ja kuiskasin varovasti, voisinko minä saada lyhyen tukan, hän vain katsoi minuun rauhallisesti ja kysyi: ”Oletko ihan varma?” Olin minä.

Äitini piti irtileikattua palmikkoani pitkään makuuhuoneensa seinällä muistona, mutta ei koskaan sanonut uudesta hiustyylistäni mitään pahaa. Hiuksistani tulikin eräänlainen omakuvani kulmakivi: niiden suhteen en antanut koskaan periksi, vaikka muut sanoivat mitä.

Uuden ihmisten tapaaminen tarkoittaa aina sitä, että minun tulee arpoa, onko minun varmasti turvallista näyttää oikeat kasvoni.

Ajan myötä sukupuoli-identiteettini muotoutui ja vahvistui muunsukupuolisuudeksi. Valitettavasti se tarkoittaa edelleenkin sitä, että olen ympäröivälle maailmalle näkymätön. Vaikka olen onneksi pääosin onnistunut täyttämään elämäni erilaisuutta ymmärtävillä ihmisillä, saan silti aivan liian usein muistuttaa, että ei, minä en ole sellainen kuin haluaisit minun olevan, minä olen minä. Uuden ihmisten tapaaminen tarkoittaa aina sitä, että minun tulee arpoa, onko minun varmasti turvallista näyttää oikeat kasvoni.

Mutta ilmapiiri on vähitellen muuttumassa. Pelkästään muutaman vuoden sisällä muunsukupuolisuudesta on alettu puhua julkisesti ja jäykkiä sukupuolirooleja on alettu ravistelemaan kunnolla. Ihailenkin suunnattomasti kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet astua esiin ja avanneet itsensä koko maailman revittäväksi. Olen saanut teistä kaikista voimaa nostaa leukani vihdoin pystyyn.

Silti me sukupuolibinäärin ulkopuolella olevat ihmiset joudumme vielä odottamaan pitkään, ennen kuin Suomen lainsäädäntö ottaa meidän olemassaolomme huomioon. Vaikka muu maailma ottaa haparoivia ensiaskeliaan sukupuolen moninaisuuden tunnustamisen suhteen, meillä Suomessa yritetään vasta nyt saada aikaan translaki, joka ei tallaa törkeästi itsemääräämisoikeuden päälle. Nimilain uudistuskin jäi uskalluksen puutteessa hyvin pintapuoliseksi raapaisuksi, sillä nimien täysin naurettava sukupuolisidonnaisuus jäi voimaan.

Pelkästään taannoin tehdyn kouluterveyskyselyn perusteella hieman yli viisi prosenttia suomalaisista nuorista kokee sukupuoli-identiteettinsä joksikin muuksi kuin naiseksi tai mieheksi.

Virallisesti meistä muunsukupuolisista on olemassa vain häilyvä kuvajainen, jonkun toisen vääristynyt määritelmä meistä. Liian moni sukupuoliristiriitaa kokematon on vielä sitä mieltä, ettei muutaman hassun yksilön takia kannata mitään muuttaa. He tuskin ottavat huomioon, että pelkästään taannoin tehdyn kouluterveyskyselyn perusteella hieman yli viisi prosenttia suomalaisista nuorista kokee sukupuoli-identiteettinsä joksikin muuksi kuin naiseksi tai mieheksi. Se on todella paljon. Mitä upeita yksilöitä maailma voikaan menettää, jos heidät yhä pakotetaan häpeän varjolla piilottamaan minuutensa.

 

Teksti ja kuva: Heli Koponen