Ei, tämä ei ole mainos. Tämä on havainto.

Olen maan tasolla viihtyvä ihminen. En pidä sukeltamisesta (korvat menevät lukkoon, henki ei kulje…) enkä kovin korkeista paikoista (huimaa, pelottaa, varmasti jotakin tapahtuu…). Hyvin pitkälle olen turvallisuushakuinen. Siksi korkeaan näkötorniin kiipeäminen oli elämys ja omien pelkojen ylitys. Hetki meni ennen kuin totuin korkeuteen, maisemaan ja kaikkeen ympäröivään. Maisema alkoi kiehtomaan ja mieli virtaamaan kysymyksiä ja ajatuksia.

Korkealta kaikki tavallinen näyttää pieneltä, mutta luomakunta valtavalta, vaikkei sitäkään voi havaita kokonaan. Korkealta näkee helposti reitit, joita kulkea, kiertotiet tai esteet. Erotti selkeästi ihmisen kädenjäljen ja arkkitehdin suunnitelman. Miten joku on voinut ajatella kaiken niin, että se näyttää myös täältä ylhäältä kauniilta!

Siellä ylhäällä ihmettelin, miten pieneltä näyttivät ihmiset. Miten he näyttivätkin samoilta? En erottanut ilmeitä, näin korkeintaan vauhdin, jota he kulkivat. Jotakin loksahti paikoilleen: Näyttääköhän Jumalastakin tällaiselta? Näkeekö hän meidät samanlaisina, omasta näkökulmastaan? Minä en erottanut ylhäältä, kuka oli suuri tai pieni, nuori tai vanha, en erottanut mitään. Se oli helpottavaa. Maan päällä sitä kiinnittää liikaa huomiota yksityiskohtiin, yrittää tulkita ilmeitä, usein turhaan. Ruuhkassa tulee kiiruhdettua ja hiukan tönittyä, kun kiukku tarttuu kanssaeläjistä. Ja uskon, että tämä tapahtuu jokaiselle, vaikka muuta väittäisikin!

Uusi näkökulma ja näköala vaatii totuttelua, rauhoittumista ja hengittelyäkin, hiukan rohkeutta kohdata omat ennakkoluulonsa tai pelkonsa.

Parasta oli nähdä korkealta kokonaisuus. Suuri kuva, tai yhden kaupungin kokoinen, jossa jokaisella oli oma paikkansa ja ehkä reittinsäkin. Minä en nähnyt tuttuja paikkoja, vain asioita, jotka erottuivat. Kuten korkeat talot, pitkät rautatielinjat, puistoalueet. Eikä minun tarvinnutkaan nähdä kaikkea, ei tietää, mitä tapahtui päiväkodissa tai kaupassa tai hiljaisella terassilla.

Uusi näkökulma ja näköala vaatii totuttelua, rauhoittumista ja hengittelyäkin, hiukan rohkeutta kohdata omat ennakkoluulonsa tai pelkonsa. Se vaati myös käytöstapoja, ettei alkanut huutamaan tai säikyttelemään muita näköalapaikan ihmisiä. Yhtä lailla kuin kaupungeissa on erottuvia maamerkkejä, tunnettuja kohteita, niin on ihmisissäkin niitä, jotka erottuvat kovalla äänellään tai mielipiteillään. Silloin on vaikea ymmärtää kokonaisuutta tai nähdä kauemmas.

Ehkä minun on helppo sanoa ja ihmetellä: olen keski-ikäinen, valkoinen, kuukausipalkkainen, perheellinen heteronainen. Ehkä joku ajattelee, että katson muutenkin ihmisiä ja elämää korkealta. Silti aion totutella uusiin asioihin ja näkökulmiin, kuunnella erilaisia äänenpainoja ja pysytellä silti kaukana kaikilta reunoilta ja ääriltä, joilta saattaisi pudota ja kadottaa kyvyn kuunnella ja kohdata toisia ihmisiä.

Me ihmiset näemme yksityiskohtia, Jumala kaiken.

Mirva Lehtinen
Kuusankosken seurakunta
kappalainen